Nyky-yhteiskunnassa on pyrkimyksenä maksimoida kansalaisen hyvinvointi siten, että tavoitellaan mahdollisimman suurta bruttokansantuotetta. Näyttää kuitenkin siltä, että inflaation, valtionvelan ja yksityisen velan yhteisvaikutuksesta muodostuva vipuvarsi ei enää tulevina vuosina toimi kuten aikaisemmin vaan siitä on pikemminkin muodostumassa ongelma. Elämän aineellisen perustan jatkuvan vahvistamisen projekti on uhattuna, sillä talouskasvusta ei ole takeita tulevaisuudessa.

Eteenpäin menemisen mittarina käyttämämme bruttokansantuote osoittaa luonnonvarojen hyödyntämisessä ja ihmisen toimeliaisuudessa tapahtuvia muutoksia. Se on kovin rajallinen eteenpäin menemisen osoitin, sillä mittaustavan ulkopuolelle jää kutakuinkin kaikki se, mikä tekee elämästä elämisen arvoista sen jälkeen, kun ihmisen perustarpeet on jo tyydytetty. Näitä asioita edustavat esimerkiksi ihmistenvälinen luottamus, tyytyväisyys elämää kohtaan, merkityksellisyyden ja arvokkuuden kokeminen sekä elämänilo.

Lisäksi bruttokansantuotteella on suoranaista kululuonteisuutta. Se ei huomioi ulkoisvaikutuksia, joita talouskasvuun liittyy. Jotta bruttokansantuotteen kululuonteisuus olisi mahdollista poistaa, tarvittaisiin hyödykemarkkinat, jotka eivät tuota ympäristöhaittoja ja ruoki ihmisoikeuksien polkevia tuotantotapoja.

Yksi ratkaisu olisi kohdentaa verorasitusta luonnonvarojen hyödyntämiseen – etenkin uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön. Sen sijaan sitä, mitä halutaan lisää, ei kannata verottaa. Työ on tällainen asia. Keskustelun siirtäminen kuluttamisen verottamiseen on hyvä painopisteen siirto. Mutta vielä suurempi myönteinen muutos saataisiin, jos verorasituksen kohteena olisi raaka-aineiden verottaminen. Hiiliverokeskustelu onkin hyvä avaus tähän suuntaan. Käytössämme kuluu kuitenkin kymmeniä muitakin uusiutumattomia luonnonvaroja. Uusiutumaton viittaa sellaiseen, jota ei tule planeetallemme lisää.

Näköpiirissä on jo lähivuosina nykyisen järjestelmän vakavampi kriisiytyminen kuin ehkä koskaan aikaisemmin vallalla olevan talousjärjestelmän historian aikana. Tämän vuoksi tarvitaan ennakkoluulottomia ajatuksia siitä, mitä ei vielä ole olemassa, mutta joka voitaisiin tehdä todellisuudeksi, kunhan vain ajatus toisenlaisesta löytyisi.

Näköpiirissä on myös kunnallisen, kansallisen, eurooppalaisen ja planetaarisen päätöksenteon yhdentymisen tarve, sillä tulevaisuuden haasteet ovat yhä useammin globaaleja ja niihin vastauksia hakeva politiikka paikallista. Tämä ei toimi muuttuneessa maailmassa. Toimivuuden lisääminen on keskeistä, sillä pelissä on huomattavan isot panokset elämän edellytyksen säilyttämisprojektin muodossa.

Tyypilliset ajatteluharhat muodostuvat siitä, että tarkastelukehys on pelkistetty. Ajatellaan vaikkapa, että suomalainen elämä on irti muiden maiden ihmisten elämästä. Tosiasiassa paikallista ei ole enää olemassa. Keskivertosuomalaisen vesijalanjäljestäkin muodostuu nykyään puolet maamme rajojen ulkopuolella. Aasiasta on tullut teollisuusalueemme. Kurkkaa vaikka vaatteistasi löytyviä pesuohjeita tai selvitä, mistä kännykkäsi 30 erilaista metallia tulevat.

Planetaarisessa tarkastelukehyksessä elämäntavat, taloudenpito, yhteiskunnat ja maapallo muodostavat keskinäisriippuvaisen vuorovaikutusverkoston, jonka on tultava toimeen omillaan. Sellainen suljettu systeemi on maapallo, jonka osaksi ihmisen elämä asettuu.

Onko niin, että tähdätessämme vuoteen 2050 oleellista olisi löytää ratkaisuja, joilla 9 miljardin ihmisen pitkä, terve ja onnellinen elämä Sinisellä planeetalla saataisiin turvattua? Jos näin on, silloinhan uuden talousajattelun ytimessä voisi olla yksinkertainen, mutta radikaali ajattelutavan muutos: bruttokansantuloa voisi kuvitella bruttokansanmenoksi. Pyrittäisin kaikin tavoin pienentämään rajallisen planeetan tarjoamien resurssien hyödyntäminen hyvän elämän tavoittelussa.

Eikö tosiaankin kaiken inhimillisen toimeliaisuuden pitäisi suuntautua siihen, että pitkän, terveen ja onnellisen elämän mahdollisuudet olisivat kaikkien ulottuvilla nyt ja tulevaisuudessa? Käytössämme on maapallon rajalliset luonnonvarat ja päästöjensitomiskapasiteetti. Ja eikö rajallisten voimavarojen vallitessa ole todellakin viisasta pyrkiä pienentämään sitä rahasummaa, joka tarvitaan, jotta kansalaisten hyvinvointi saadaan turvattua?

Eikö siis ole totta, että politiikan ensisijaisena tavoitteena tulisi olla pitkän ja merkityksellisen elämän takaaminen kansalaisille mahdollisimman pienillä kuluilla? Kulujen pitäisi olla pieniä siksi, että tulevilla sukupolvilla olisi samat tai paremmat hyvän elämän edellytykset kuin meillä on.