Lectio praecursoria 12.11.2010
Jokainen meistä tavoittelee hyvää elämää ja haluaa olla onnellinen. Onnellisuus on itsessään arvokasta, sillä jopa terveys tai rakkaus ovat vain välineitä onnellisuuden saavuttamiseksi. Laaja yhteisymmärrys vallitsee siitä, että subjektiivinen hyvinvointi – millä nimellä onnellisuutta usein akateemisissa yhteyksissä nimitetään – edellyttää materiaalista ja henkistä hyvinvointia.
Teollistuneissa maissa korostuu ajatus vaurauden merkityksestä hyvinvoinnillemme. Jatkuva materiaalisen hyvän lisääminen on keskeinen ajatus suomalaisessakin taloudessa ja politiikassa. Kulutustaso mielletään hyvinvoinnin mittariksi. Talouden käyttövoimana on ihmisten tyytymättömyys – halu saada koko ajan uutta ja enemmän.
Länsi-Afrikassa ghanalainen taksikuski vastasi kysymykseeni bensan hinnasta, että hinta on sopiva: ei kallista – ei halpaa. Hän ehkä koki toimeentulonsa olevan riittävällä tasolla ilmaistessaan tyytyväisyytensä bensan hintaan. Costa Ricassa ihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin britit, elävät yhtä pitkään kuin he ja silti heidän ekologinen jalanjälkensä on vain puolet keskiverto britin ekologisesta jalanjäljestä. Vanhojen kulttuureiden viisauksiin kuuluu ajatus siitä, että jos tietää, mikä on tarpeeksi, on rikas. Kuinka vauraita meidän suomalaisten pitäisi olla, että se riittäisi meille?
Globaali talous on ollut ilmiömäinen voima halpojen tuotteiden ja palvelujen tuotannossa. Sille on tyypillistä etäännyttää tuottaja ja kuluttaja toisistaan. Vaatteemme ja ruokamme tuotetaan yhä useammin kaukana meistä. Saastuttava ja luonnonvaroja tuhlaava teollisuustuotanto on osoittautunut lailliseksi kilpailuvaltiksi niissä maissa, joissa ympäristölainsäädäntö on löyhää. Myös orjuuteen rinnastettavissa oleva työntekijöiden asema – työ, mistä ihminen ei saa toimeentuloa turvaavaa palkkaa – säästää maatalouden ja teollisuuden kustannuksia ja koituu eduksemme halpoina kulutushyödykkeinä kauppojemme hyllyillä.
Henkistä hyvinvointiamme korventaa kuitenkin tietoisuus siitä, että pakkotyö, lapsityö ja epäinhimilliset työskentelyolosuhteet liittyvät yhä useammin tavanomaisiin päivittäin käyttämiimme hyödykkeisiin. Vieläkin huolestuttavampaa on, että aivan ilmeisesti sahaamme kulutusvimmassamme poikki sitä oksaa, jolla istumme, sillä 15 maapallon 24 tärkeimmästä elämää ylläpitävästä ekosysteemistä on vahingoittunut tai kestämättömän käytön kohteena. Esimerkiksi eri valtioiden vahvasti tukeman kalateollisuuden kasvun seurauksena kaikkien kaupallisesti hyödynnettävien kalakantojen romahtaminen on vastassamme lähivuosikymmenten aikana. Eettisesti tilanne on haastava, sillä aivan ilmeisesti toimintamme rajoittaa tulevien sukupolvien mahdollisuuksia.
Tästä huolimatta vallitsevat talouden rakenteet ja politiikka saavat ihmisten laaja-alaisen hyväksynnän. On kuitenkin vaikea uskoa, ettei ihmisten käyttäytymisen muutos ja yhteiskuntien uudelleen muotoutuminen olisi väistämätöntä lähitulevaisuudessa, haluttiin sitä tai ei.
Yksilökeskeisyys ja jatkuvasti kasvavan kulutuksen varaan rakentuva talousajattelu on tuhoisa yhdistelmä. Elämäntarkoituksemme kiteytyessä bruttokansantuotteen kasvattamiseen olemme tiellä, missä mikään ei riitä. Yksilökeskeisyydestämme johtuen koemme aidosti tarvitsevamme oman kännykän, oman tietokoneen, oman tauluteeveen, oman porakoneen, oman tulostimen, oman auton, omistusasunnon ja joillakin meistä on jo näitä kaikkia kaksi. Vallitseva yksilökeskeinen kulutuskulttuuri muodostaa uhan hyvinvoinnillemme, sillä läpimaterialisoituneessa arjessamme ohitamme kiireeseen vedoten todelliset hyvinvoinnin tekijät kuten ystävyyden ja yhteisöllisyyden.
Heittäytyessämme kuluttamiseen, etäännymme todellisista tarpeistamme emmekä erota selvästi omia tarpeitamme muiden odotuksista. Ihminen toimii ja kuluttaa tavaroita, koska muutkin tekevät niin tai koska sosiaalinen asema tuntuu edellyttävän tietynlaista käyttäytymistä ja tietynlaisia tavaroita ympärillemme. Vaurautta metsästäessämme sosiaalisten suhteiden laiminlyönti tuottaa epätasapainoa arvojen ja inhimillisten tarpeiden tyydyttymisen välille, mikä johtaa tyytymättömyyteen, välinpitämättömyyteen ja voimattomuuteen. Kuluttamiseen liittyvien valintamahdollisuuksien lisääntymisenkin tiedetään lopulta kääntyvän henkistä hyvinvointiamme vastaan aiheuttaen turhautuneisuutta. Sen sijaan yhteenkuuluvuuden merkitys ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille on empiirisesti todennettu luottamuksen, vahvan identiteetin rakentumisen, fyysisen ja psyykkisen terveyden ja mielihyvän kokemisen osalta.
Hyvinvointiajattelumme harha ilmenee siis keskittymisenä ihmisten väliseen kilpailuun ja vaurauden tavoitteluun sen sijaan, että rakentaisimme ihmisten välistä yhteyttä ja yhdessä toimimista. Markkinoiden menestymisestä ja epäonnistumisesta on tullut perimmäinen toimintaamme ohjaava periaate, missä ”voittaja ottaa kaiken” -tyyppinen asennoituminen heikentää yhteisöjen ja yhteiskuntien rakennetta.
Yhteisöllisyyden luoma luottamus ja toivo kantavat meitä kuitenkin enemmän kuin materiaalisen hyvinvoinnin tuottama vauraus. Ihmisten välinen terve riippuvuus toteutuu toisistamme huolehtimisen ilmapiirissä, sillä vastuu estää ahneuden, tuhlauksen ja vääristyneen vallankäytön vaikutuksia.
Mutta jos materiaalista hyvinvointia haluamme edelleen lisätä, varmaa on, että talouskasvun edellytyksenä oleva kuluttajien ja sijoittajien luottamus ei perustu saastuttavilla energianlähteillä kuten kivihiilellä tai turpeella tuotetun energian varaan tai ihmisarvoa loukkaavilla tavoilla tuotettujen raaka-aineiden ja hyödykkeiden arkipäiväistymiseen. Kestävän kehityksen mukainen talous on ainoa kasvua luova mahdollisuus, mikä meillä vielä on jäljellä.
Elinkeinoelämän voittajia ovat perinteisiä ratkaisuja kyseenalaistavat innovatiiviset yritykset, jotka tiedostavat luonnon arvon ja ihmisarvon, ja toimivat sen mukaisesti. Niiden toimintaa leimaa periksiantamaton eettisyys, joka kattaa koko elämänkehän ja elottomat luonnonvarat. Yritysten kilpailuetua määrittävät asiat muuttuvat nopeasti siten, että kestävän kehityksen vastaisesti toimivat yritykset menettävät kestämättömällä pohjalla olevan kilpailuetunsa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kestävän kehityksen periaatteiden mukaan toimineiden yritysten pörssikursseja 10-vuoden ajan seurattaessa havaittiin niiden pärjänneen keskivertoyrityksiä paremmin.
Kestävän kehityksen mukaisessa yhteiskunnassa elinkeinoelämän painopiste siirtyy paikallisiin palveluihin omistamisen merkityksen vähentyessä. Teollisen tuotannon ekotehokkuus takaa sen, ettei ympäristö saastu ja että luonnonvaroja käytetään kestävällä tavalla hyväksi. Tässä ajattelussa ei ole sijaa jätteille, vain raaka-aineille. Edellisen prosessin jäte toimii seuraavan prosessin raaka-aineena. Jätteiden tuottaminen ja saastuttaminen mielletään suunnitteluvirheeksi. Lisäksi elinkeinoelämän voimana olevan aineettoman pääoman vaaliminen edellyttää, että työntekijä tulee kohdelluksi ihmisarvon mukaisesti kaikkialla ja aina.
Kestävä kehitys tavoittelee monta asiaa yhtä aikaa: ihmiskunnan kukoistamista, ihmisten välisen yhteenkuuluvuuden tuomaa luottamusta ja toivoa sekä vähäisempää materiaali-intensiivisyyttä. Toisin sanoen: Kestävä kehitys toteutuu kolmen intressin jännitteessä. Siinä pidetään kiinni yhtä aikaa ihmisarvosta, luottamusta herättävästä taloudesta ja elämän perustan muodostavasta ekosysteemeiden elinvoimaisuudesta.
Kestävä kehitys on henkistä ja materiaalista edistymistä, joka on ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää pitkällä aikavälillä. Sille on ominaista kokonaisvaltaisuus, jossa huomioidaan yhtä aikaa niin paikallinen kuin maailmanlaajuinenkin ulottuvuus. Kestävä kehitys toteutuu vastuuta kantaen ja sen päämääränä on monimuotoisen elämän kukoistaminen nyt ja aina.
Suomalaiselle kestävyysajattelulle on ollut tyypillistä rajoittuminen joko pelkästään materiaaliseen talouden näkökulmaan, yksinomaan luonnon monimuotoisuutta ja ekosysteemeiden elinvoimaisuutta vaalivaan ekologiseen näkökulmaan tai ihmisyhteisöihin ja organisaatioihin liittyvään sosiaaliseen näkökulmaan. Tällöin kestävän kehityksen kokonaisvaltainen sisältö menettää merkityksensä. Ilman tasapainoista suhdetta eri näkökulmien välillä kestävän kehityksen käsitteen käyttökelpoisuus on kyseenalaista.
Keskeinen kestävyyden ongelma on siinä, että politiikka on paikallista, vaikka haasteemme ovat globaaleita. Sama pätee jakamiseen: Jos planeettamme rajallisten voimavarojen hyödyntämisessä halutaan päästä tasaavan oikeudenmukaisuuden suuntaan kaikkien maailman valtioiden ja ihmisten kesken, ei paikalliseen näkökulmaan perustuva kestävyysajattelu ole relevanttia.
Ihmisen käyttäytyminen on oppimiseen perustuvaa. Haluamme olla hyväksyttyjä ja arvostettuja niissä yhteisöissä joihin arjessamme liitymme. Jos hyväksytyksi tulemisen kokemuksen ja arvonannon saa materiaalisten asioiden avulla, pyrimme saavuttamaan nämä asiat. Jos sen sijaan ihmisarvo perustuu yhteiskunnassa vallitseviin henkisiin asioihin, saatetaan yhteisössä kokea materiaalisista puutteista huolimatta hyväksytyksi tulemista ja arvostusta. Materiaalisesti köyhän yhteisön tai perheen piirissä ihmisen arvostus ja hyväksytyksi tuleminen voi näin ollen toteutua aivan yhtä hyvin tai paremminkin kuin materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä. Vallitsevaan materialismiin kasvaminen tapahtuu vaivihkaa sen kiireen kulttuurin vaikutuspiirissä, joka vie ajan esimerkiksi vanhemman ja lapsen kommunikaatiomahdollisuuksilta, päätyen muutamaan yhteiseen minuuttiin vuorokaudessa.
Kestävän kehityksen mukaiseen arkeen siirtyminen edellyttää systeemisen ajattelun omaksumista, missä oman käyttäytymisen syy-seuraus suhteet määrittävät arkisia valintoja. Toisaalta myös yhteiskunnan rakenteiden tuki on oleellista, sillä myönteisestä asennoitumisesta huolimatta ihminen käyttäytyy arjessaan toisin. Päättäjien tehtävänä on taata kansalaisille sellaiset olosuhteet, joissa monimuotoinen ja moninaisia ilmenemismuotoja saava elämä voi kukoistaa nyt ja tulevaisuudessa.
Menestyksekkäät ohjaustoimenpiteet ovat kansalaisten arvoja ja asenteita tukevia. Epäily vapautta rajoittavan ohjauksen käyttöönotosta herättää yleensä vastarintaa. 2500 taloustieteilijää, joiden joukossa on kahdeksan Nobelin palkinnon voittajaa, ehdottavat kestävään kehitykseen pääsemiseksi tuloverojen sijasta verotuksen pääasialliseksi kohteeksi kulutusta. Periaatteena on verorasitteen kohdistaminen yhteiskunnallisesti haitalliseen asiaan kuten saasteiden syntymiseen, eikä hyödylliseen asiaan kuten työn tekemiseen.
Siirtymällä entistä enemmän reaalihinnoitteluun, missä tuotteen hinnassa on huomioitu sen koko elinkaaren aikana aiheuttamat ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset, voidaan jokapäiväisiin valintoihimme vaikuttaa tehokkaasti. Tällöin kestävän kehityksen vastainen kulutuskäyttäytyminen on meille kallista ja sitä edistävä kustannuksiltaan edullista. Ruoan kohdalla se tarkoittaa vaikkapa epäterveelliseksi osoitetun ruoan hintaan korotusta ja terveyttä edistävän ruuan hintaan alennusta. Naudanlihan alihinnoittelu on ilmeistä nykytietämyksen valossa ekologisista, taloudellisista ja sosiaalisista näkökulmista tarkasteltuna. Itse asiassa lähes kaikki käyttämämme hyödykkeet ovat alihinnoiteltuja jos huomioidaan niiden tuotannosta ja käytöstä aiheutuvat ekologiset ja sosiaaliset kustannukset. Kestävän kehityksen edistämiseksi markkinoiden halvimman tuotteen pitäisi yksinkertaisesti olla paras ihmiselle, luonnolle ja taloudelle.
Pohjimmiltaan kestävässä kehityksessä on kyse eettisyydestä: siitä ketä ja mitä eettisen huolenpidon piiriini kuuluu. Globaalille ajalle on tyypillistä, että poliittiset ja taloudelliset prosessit ovat omiaan häivyttämään kuluttamiseen liittyvät todelliset kustannukset meistä kauas ekosysteemeitä ja muita ihmisyhteisöjä rasittamaan. Niistä kärsivät eniten kaikkein haavoittuvaisimmat köyhistä köyhimmät ihmiset ja puolustuskyvyttömimmät yhteisöt. Lisäksi osa kuluttamiseemme liittyvistä todellisista kuluista jää tulevien sukupolvien maksettaviksi. Kestävän kehityksen toteutuminen edellyttää, että eettinen huolenpidon piiri kattaa kaikki ne syy-seurausketjut, joihin arjessamme liitymme.
Laajalti hyväksyttyjä moraalisia periaatteita ovat reiluus ja kaikenlaisesta toisen vahingoittamisesta pidättäytyminen. Näiden ikivanhojen yhteiselämän sujuvuutta varmistavien periaatteiden muuttamiseen ei ole tarvetta, sillä ne ovat edelleen riittävät ihmisten välisten moraalisten ongelmien ratkaisemisessa. Näin on siitä huolimatta, että globaalissa ajassa eri kansakuntien intressit ja erilaiset kansallisten kulttuureiden arvot ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa jopa niin, että kulttuurien välisestä yhteistyöstä on tullut ihmiskunnan henkiinjäämisen ehto.
Globaalin ajan hyvinvointi vaatii siis kokonaisvaltaista vastuuta, sillä planeettamme ei ole kokoelma erillisiä asioita ja tapahtumia vaan systeemi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Nimeän tällaisen laajan vastuun planetaariseksi vastuuksi. Planetaariseen vastuuseen kasvettaessa oikeudenmukaisuusyhteisö laajentuu omasta lähipiiristä kattamaan kaikki ne ihmiset, joiden elämään oma elämämme suoraan tai välillisesti liittyy esimerkiksi ulkomaisten kulutushyödykkeiden käytön kautta. Mutta planetaarinen vastuu ei rajoitu ainoastaan ihmisiin vaan se kattaa myös ei-inhimillisen todellisuuden. Ei inhimillinen todellisuus sisältää muun muassa eläimet, kasvit, ilmakehän ja maaperän sekä näiden muodostamat ekosysteemit, joista inhimillinen elämä on täysin riippuvaista esimerkiksi ravinnon ja hengittämämme ilman suhteen.
Eettisen huolenpidon piirin laajentuminen on kestävän kehityksen edistämisen ydin ja kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen keskeisin haaste.