Lusikallinen ruokaa ja koko planeetta värähtää

Jokapäiväinen elämä liittää meitä ennennäkemättömillä tavoilla osaksi ihmisten, materiaalien ja tuotantolaitosten verkostoja. Esittelen neljä kuvausta sosiomateriaalisista verkostoista, joihin liitymme arjessamme.

Yksi annos jugurttia

Huomattavan mittavaa toimeliaisuutta vaaditaan, jotta kädessäni Stuttgartissa hotelliaamiaisella voi olla purkillinen mansikkajugurttia. Yksi Stuttgartissa valmistettu jugurttipurkillinen edellyttää 7857 kilometriä rekka-autoilla liikkumista Keski-Euroopassa.

Etelä-Saksassa sijaitsevan elintarviketehtaan tuottaman mansikkajugurtin valmistuksessa tarvittava maito ja sokeri tulevat lähialueilta. Sen sijaan bakteeriviljelmät, jotka hapattavat maidosta jugurttia, kuljetetaan tehtaalle 850 kilometrin päästä läheltä Tanskan rajaa.

Tuotepakkaus valmistetaan Baijerissa 300 kilometrin päässä Stuttgartista. Sen raaka-aineet kuljetetaan jugurttia valmistavalle tehtaalle Nordrhein-Westfalenin alueelta 500 kilometrin päästä, mistä myös saadaan ainoa metalliteollisuutta työllistävä pakkauksen osa – alumiinikansi.

Mansikat kasvavat puolalaisilla pelloilla, mistä ne toimitetaan ensin käsiteltäviksi Belgian rajalle, tuhannen kilometrin päähän ja sen jälkeen Stuttgartiin. Tukkupakkaus, jossa jugurtit lähtevät jugurttia valmistaneesta tehtaasta kohti kuluttajia, koostuu eri pahveista, kartongeista, liimasta ja muovikalvosta, joita tehdas kuljettaa sekä läheltä 15–70 kilometrin päästä että Itävallasta ja Ranskasta 350–700 kilometrin päästä jugurttitehtaalle. Ja jokaiseen näistä työvaiheista käytetään energiaa, joka on puhtaampaa tai likaisempaa.

Purkillinen raviolia

Katja Gauriloffin ohjaama Säilöttyjä unelmia elokuva havainnollistaa sen, kuinka läpinäkymättömiä nykyiset tuotevalmistusketjut ovat. Hän jäljitti suomalaisesta supermarketista ostamansa raviolipurkin ainesosat.

Säilyketölkki valmistetaan tinapellistä. Tölkissä tarvittava tina saadaan avolouhoksesta Brasiliasta. Tina erotetaan malmista sulattamalla. Tölkissä tarvittava pelti on terästä, jota saadaan rautamalmia jalostamalla. Rautamalmia louhitaan eri puolilta maailmaa. Masuunissa rautamalmin sisältämät rautaoksidit pelkistetään metalliksi. Sekä tina että rauta kuljetetaan metallitankoina laivalla Ranskaan, jossa raaka-aineista valmistetaan säilyketölkkejä.

Tölkkien sisäpinta suojataan lakalla syöpymisen estämiseksi. Tölkkeihin kiinnitetään paperiset etiketit. Etikettien paperi valmistetaan selluloosamassasta, joka on saatu puuta keittämällä. Puut on kaadettu eri puolilta maailmaa.

Raviolin pastataikinassa käytettävä vehnä viljellään Ukrainassa. Pelloilta puimureilla puitu vehnä jauhetaan ukrainalaisessa myllyssä vehnäjauhoksi ja pakataan säkkeihin. Säkit kuljetetaan rekka-autoilla ranskalaiselle säilykevalmistajalle. Taikinassa tarvittavat kananmunat tulevat ranskalaiselta tehotuotantotilalta ja oliiviöljy italialaisilta oliiviviljelijöiltä. Oliivipuista saadut oliivit on ensin rahdattu oliiviöljytehtaaseen, jossa niiden sisältämä öljy on erotettu ja kuljetettu tankkiautoilla keskusvarastolle. Oliiviöljy tuodaan ranskalaiseen raviolitehtaaseen rekka-autoilla tynnyreihin pakattuna.

Raviolissa tarvittava tomaattipyree valmistetaan Portugalissa viljellyistä tomaateista. Tomaattiviljelmillä käytettävät tuholaistorjunta-aineet on valmistettu kemikaalitehtaassa. Naudanlihan raviolitehdas ostaa Puolasta. Naudat ovat kasvaneet puolalaisilla maatiloilla. Teurastetut ruhot kuljetetaan kuorma-autoilla raviolitehtaaseen. Sianliha tulee Tanskasta ja Romaniasta. Sikaloista siat kuljetetaan teurastamoihin, joissa ne teurastetaan, kaltataan ja ruhot kuljetetaan rekka-rekka-autoilla raviolitehtaalle.

Raviolitehtaalla eläinten ruhot jauhetaan massaksi. Massa maustetaan eri puolilta maailmaa saaduilla mausteilla. Massa kääritään pastataikinan sisään ja tuote on valmis purkitettavaksi. Purkitettu ravioli lastataan rekka-autoihin ja kuljetetaan tukkuliikkeisiin eri puolille Eurooppaa. Vähittäismyymälät ovat tukkujen asiakkaita. Vähittäismyymälästä kuluttaja poimii raviolipurkin ostoskoriinsa.

Tölkillinen virvoitusjuomaa

Tutkijat jäljittivät Lontoosta ostetun kolajuoman valmistusprosessin. Alumiinitölkin valmistus alkaa Australiasta. Kaivoksesta louhittu bauksiitti siirretään kuorma-autoilla kemialliseen jalostukseen ennen sen laivaamista Ruotsiin, toiselle puolelle maapalloa. Ruotsalaisessa sulattamossa raaka-aineesta erotettu alumiini kuljetetaan Saksaan.

Saksassa alumiinitangot lämmitetään, ja niistä puristetaan ohutta levyä. Sen jälkeen 10 000 kilon painoiset alumiinilevyrullat kuljetetaan Englantiin, jossa ne prässätään tölkeiksi. Tölkit pestään, kuivataan ja maalataan, minkä jälkeen ne lähtevät pullottamoon.

Pullottamo saa kolajuoman sokerin ranskalaiselta sokeriruokotilalta, jossa sokeri on jalostettu virvoitusjuomakäyttöön soveltuvaksi. Juoman fosfori tulee yhdysvaltalaisesta kaivoksesta. Kaivoksen käyttämä energia vastaa 100 000 ihmisen energian kulutusta, sillä elintarvikekäyttöön soveltuva fosfori vaatii huolellista jalostamista. Juoman sisältämä kofeiini valmistetaan pullotustehtaan lähellä sijaitsevassa kemiantehtaassa.

Tölkit ja niiden sisältämä sokeri-, kofeiini-, fosfori- ja hiilidioksidipitoinen neste pakataan kartonkiin, joka on valmistettu selluloosasta kartonkitehtaassa. Kartonkitehtaan selluloosamassaan käytetyt puut on hakattu eri puolilta maailmaa – osittain ikimetsistä.

Valmiit sixpackeihin pakatut juomat siirretään kuorma-autoilla markettiin, josta ne myydään kolmen päivän sisällä kuluttajille. Kuluttaja kumoaa tölkin sisällön muutamassa kymmenessä sekunnissa. Tuskin koskaan hän tulee ajatelleeksi sitä sosiomateriaalista ketjua, jonka olemassaoloa hän valinnallaan vahvisti?

Energia

Olemme hyvin energiariippuvaisia. Jos keskivertosuomalaisen jokapäiväisessä elämässään kuluttama energia tuotettaisiin ihmisten lihaksilla, tarvittaisiin 150 ihmistä tuottamaan sitä. Jokainen valokytkimen painallus ylläpitää ja vahvistaa sitä systeemiä, jonka osaksi verkkoon kytkeytyminen meidät liittää.

Valokytkintä painaessamme tai lämmityspatterin termostaattia vääntäessämme saatamme olla yhteydessä tapahtumien ketjuun, jossa kaivostyöntekijät louhivat kivihiiltä maaperästä Venäjällä, Indonesiassa tai Kolumbiassa. Valtaosa Suomessa käytetystä kivihiilestä on peräisin Venäjän pahimmilta kaivosonnettomuusalueilta. Indonesiassa ja Kolumbiasta kaivostyöntekijät kärsivät työperäisistä sairauksista ja ihmisoikeusrikkomuksista. Kiinasta kivihiiltä ei Suomeen tuoda, mutta kaivostyön haasteista kertoo se, että joka viikko noin 100 ihmistä kuolee kiinalaisissa kivihiilikaivoksissa.

Louhittu kivihiili kuljetetaan junalla tai laivalla voimalaan, jossa se murskataan ja syötetään uuneihin. Palava kivihiili kuumentaa vettä höyryksi, jonka avulla generaattori tuottaa sähköä sähköverkkoon ja lämpöenergiaa kaukolämpöputkistoihin. Voimalan piipusta nousee hiilidioksidia, vesihöyryä ja dityppioksidia.

Mitä tästä opimme?

On kiinnostavaa, kuinka lineaarisesti ajattelemme. Pelkistämme sitä todellisuutta, jonka osana elämme.  Aivan ilmeisesti pelkistysten vuoksi maailmankuvamme on vääristynyt. Emme tavoita todellisuutta sellaisena kuin se on.  Jos haluaisimme tulkita ympärillämme olevaa todellisuutta tosiasiaperusteisesti, lineaarista ajattelua pitäisi korvata systeemisemmällä ymmärryksellä. Mikähän kaikki ympärillämme oleva on aivan toisenlaista kuin millaisena olemme sitä tottuneet katselemaan? 

Lähteet

Mäkelä, A. & Pöyhönen, P. (2010). Kivihiiltä idästä ja etelästä. Vastuullisuus energiayhtiöiden ostoissa. FinnWatch 3/2010.

Schmidt-Bleek, F. (2000). Luonnon uusi laskuoppi ekotehokkuuden mittari MIPS. Suom. Michael Lettenmeier. Tampere: Gaudeamus.

Salonen, A. (2013). Ekososiaalinen sivistys kulttuurin kulmakiveksi. Teoksessa Marja Laine ja Paula Toivanen (toim.) Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran julkaisuja 6, 40-69.

Salonen, A. (2012). Sosiaalinen saneeraus – tie ekososiaaliseen sivistykseen. Teoksessa Tuula Helne & Tiina Silvasti (toim.), Yhteyksien kirja – Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Helsinki: Kansaneläkelaitoksen tutkimusosasto, 134-147.

Salonen, A. (2010). Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena. Väitöstutkimus. Tutkimuksia 318. Helsinki: Yliopistopaino.

Womack, J., &  Jones, D.  (2003). Lean thinking. Banish waste and create wealth in your corporation. New York: Free Press.

By | 2018-08-18T14:55:44+00:00 2018-08-16|