Viime vuosikymmenten kehityskululle on ollut tyypillistä se, että yhteiskuntarauhaa on tavoiteltu kuluttamisen mahdollisuuksia ylläpitämällä ja lisäämällä. Käyttöön on otettu resursseja, joita ei ole ollut käyttöhetkellä olemassa. Inflaatio, valtionvelka ja yksityiset lainat ovat esimerkkejä näistä resursseista. Kasvu- ja hyvinvointi-illuusion ylläpitäminen näillä keinoilla on nyt osoittautumassa mahdottomaksi, sillä riskit ovat hyötyjä suuremmat.

Vauraat demokraattiset yhteiskunnat ovat luisuneet kapitalismin kriisiin, jossa on kolme ulottuvuutta: pankkikriisi, julkisen talouden kriisi ja reaalitalouden kriisi. Pankkikriisi johtuu julkisista ja yksityisistä luotoista, joista merkittävä osa on muuttunut riskiluotoiksi. Julkisen talouden kriisi on seurausta vuosia jatkuneesta julkisen sektorin kustannusten lisääntymisestä ja viime vuosina nähdystä kustannusten rahoittamisesta lainarahalla. Reaalitalouden kriisi ilmenee korkeana työttömyytenä ja kasvun pysähtymisenä.

Ratkaisujen löytämiseksi peräänkuulutetaan samaan aikaan säästämistä ja kasvua. Se on kuin ympyrän neliöintiä: on vaikeaa tietää, mitä oikeasti pitäisi tehdä. Talous ei ole irrallaan ekologisista kysymyksistä, sillä taloutta ei voi olla olemassa ilman elinvoimaista luontoa. Kaikki ihmisen tarvitsema materiaalinen hyvä otetaan luonnosta ja palautetaan luontoon. Luonnonvaroiltaan ja päästöjen sitomiskyvyiltään rajallisella maapallolla jatkuvan kasvun tavoittelusta on seurauksena hankalasti hallittava viheliäinen ongelmakimppu.

Viheliäiset ongelmat koskettavat laajoja ihmisryhmiä. Tyypillistä on, että yhden ratkaisun löytämisestä seuraa kaksi uutta ongelmaa. On puututtava useaan asiaan yhtä aikaa. Asiaa hankaloittaa se, että lyhyen aikavälin akuutit kriisit pitäisi hoitaa samalla kun olisi vältettävä uusia entistä voimakkaampia pitkällä aikavälillä näköpiirissä olevia ongelmia.

Ei ihme, että länsimaisten yhteiskuntien hallitukset eivät ole koskaan toisen maailmansodan jälkeen näyttäytyneet yhtä neuvottomilta kuin nyt. Neuvottomuutta lisää se, että yhteiskuntien markkinaohjautuvuus on lisääntynyt. Markkinoiden ”päätökset” ovat kuitenkin kohtalonomaisia, sillä niistä vastuussa olevia ihmisiä tai instituutioita on vaikeaa tunnistaa tai nimetä. Systeeminen ymmärrys on välttämätöntä tämänkaltaisten haasteiden selättämiseksi.

Jotta viheliäisiin ongelmiin olisi löydettävissä ratkaisut, tulisi paikallinen politiikka liittää kiinteäksi osaksi globaalia politiikkaa – systeemistä ymmärrystä hyödyntämällä. On hahmotettava kokonaisuuksia entistä todenmukaisemmin. Planetaarisemman politiikan tekeminen on edellytys luottamusta herättävän tulevaisuuden turvaamiseksi.

Systeemisen ymmärryksen omaksumisessa on kyse esimerkiksi siitä, että pullovesi on ymmärrettävä osaksi vesisysteemiä, eikä irralliseksi elementiksi. Systeemisen ymmärryksen mukaan on olemassa vain yksi vesi. Pilvissä oleva vesi tiivistyy ja sataa yksittäisinä pisaroina maahan. Muodostuu puroja, jotka kulkevat kohti ojaa. Ojasta vesi ohjautuu jokeen. Joen vesi päätyy mereen. Merivettä haihtuu ilmaan, jolloin muodostuu pilviä.