Sivistys ilmenee ihmisen käyttäytymisessä avarakatseisuutena, vastuuna, ja kykynä muodostaa kokonaiskäsitys käytettävissä olevan tiedon perusteella. Sivistyksen uhkana ovat sellaiset kulttuurissamme olevat asiat tai ilmiöt, joita emme havaitse niiden tavanomaisuuden tai esimerkiksi kiireen kaventaman havainnointikykymme vuoksi. Antiikin ajan kulttuurin sokea piste oli orjuus. Sen ihmisarvoa musertavaa voimaa ei tunnistettu, koska orjuutta pidettiin normaalina ja arkisena osana silloista yhteiskuntaa.

Hyvä elämä hahmottuu ajassamme ja kulttuurissamme kapea-alaisesti omistamisen ja kuluttamisen kautta. Materiaalinen vauraus korostuu sosiaalisen vaurauden sijasta. Yksilöllisen pärjäämisen ja omistamisen merkitys ilmenee siten, että esimerkiksi hyödykkeen lainaaminen voidaan tulkita heikkouden osoitukseksi. Elämän markkinaehtoistuminen on tuonut mukanaan kilpailun, joka syrjäyttää yhdessä toimimista. Ihmisten välisen kilpailun seurauksena ilo ja voima uhkaa hävitä elämästämme, sillä saatamme kohdella toisiamme hyödykkeinä – välineinä jonkin tärkeämmän saavuttamiseksi. Suuren kysymyksen globaalin kehityksen suunnasta nostaa esimerkiksi se tosiasia, että miesten itsemurhat ovat lähes kaksinkertaistuneet maailmansotien jälkeisten vahvojen talouskasvuvuosien 1950–2000 aikana. Materiaalisen vaurauden kääntyminen hyvinvointia vastaan ilmenee esimerkiksi siinä, että ylipainoisuus aiheuttaa maailmassamme jo enemmän ennenaikaisia kuolemia kuin aliravitsemus. Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus puolestaan liittyy siihen, että vallalla oleva materiakeskeinen olemassaolemisen ihanne ei riittävästi kiinnitä huomiota sen maailman laatuun, joka on jäämässä lapsillemme ja lastenlapsillemme. Etenemme nopeammin ja kauemmas kestävästä kehityksestä kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Tämä heikentää luottamustamme ja vähentää toiveikkuuttamme tulevaisuuden suhteen. Ilman toivoa elämän voima tukahtuu.

Sivistyksemme laatu peilataan tuleville sukupolville jäävien mahdollisuuksien ja vapauksien kautta. Se edellyttää elämäntavoissamme ja kulttuurissamme olevien pitkän aikavälin kestävyyteen yhteydessä olevien tekijöiden tunnistamista. Tämä on mahdollista jos suostumme tarkastelemaan kriittisesti vallitsevia olemassaolon ihanteitamme. Tulevaisuuden toivoa synnyttävä kehityksen kestävyys on mahdollista saavuttaa ekososiaalisesti sivistyneiden kansalaisten toiminnan avulla. Ekososiaalinen sivistys on inhimillisen kasvun kautta saavutettua ymmärrystä sellaisista ihmisenä olemisen oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka perustuvat riippuvuuteen luonnosta ja toisista ihmisistä. Vapauden ja vastuun tasapaino on luottamusta herättävän tulevaisuuden keskeinen arvolähtökohta. Tällöin inhimillisen kasvun päämääränä on ihminen, joka ymmärtää oman toimintansa vaikutukset muihin ihmisiin, luontoon ja yhteiskuntaan. Hän myös toimii ymmärryksensä mukaan myötätuntoisesti.