Yleinen hyvinvointimme tulevaisuudessa on yhteydessä tämän päivän koululaistemme hyvinvointiin. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta katsottuna meillä on tässä haaste, sillä koululaitoksemme takoo hyviä tuloksia Pisa-testeillä mitattuna, mutta koululaistemme kouluviihtyvyys on kaukana kärjestä.
Vinouma syntyy siitä, että koulujemme oppilashuollollisen työn pääpaino on korjaavassa työssä eikä ennaltaehkäisevään työhön juurikaan jää voimavaroja. Aukko syntyy opetustyöhön keskittyvien opettajien ja korjaavaa sosiaalialan työtä tekevien kuraattoreiden ja koulupsykologien välimaastoon.
Tähän välimaastoon tarvitaan sosiaalialan ammattilainen, jonka työn keskiössä olisi osallistaminen, toiminnallisuus ja yhteisöllisyys. Tällöin koulun oppilashuollollinen työ voisi aidosti ja ongelmien syntymistä ennaltaehkäisevästi lisätä kouluyhteisön jäsenten sosiaalisen osallisuuden kokemista.
Oleellista on oppilaan arjen tukeminen, mikä tarkoittaa lähellä olevaa kuuntelevaa aikuista, joka ei niinkään keskity opettamiseen ja opilliseen selviytymiseen vaan oppilaan kokonaispersoonaan ja hänen senhetkiseen elämäntilanteeseen.
Yhden ihmisen elinikäisen syrjäytymisen hinnaksi tulee Suomessa noin miljoona euroa. Onko meillä tähän varaa?