Sosiaalisen kestävyyden perusta on vuoden 1948 yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus. Sosiaalisessa kestävyydessä on kyse globalisoituneessa maailmassamme yhteisesti jaetuista arvoista, ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja ihmisarvon korostamisesta, yhteenkuuluvuudesta, kansalaisia osallistavasta hallintotavasta ja kehityksen tuomien hyötyjen jakamisesta tasapuolisesti kaikkien maiden ja kansalaisten kesken.

Sosiaalinen kestävyys ilmenee inhimillisenä pääomana tai sen puuttumisena. Sen lisääminen vaatii huomion kiinnittämistä elinikäiseen oppimiseen, terveyteen ja sosiaaliseen eheyteen ja yhteenkuuluvuuteen.

Sosiaalista näkökulmaa korostettaessa ihminen puolustautuu luontoa ja taloutta vastaan. Sosiaalinen kestävyys ei salli biosfäärin yliotetta ihmisestä. Se pyrkii rajoittamaan luonnon toimintaa tältä osin puolustautumalla esimerkiksi sairauksia ja pakkasta vastaan. Elinkeinoelämää vastaan puolustautuessa ihmiset järjestäytyvät ammattiyhdistyksiksi ajamaan etujaan työnantajaa vastaan, sillä ihmisarvo on uhattuna jos esimerkiksi ihminen ei pysty tyydyttämään perustarpeitaan työstä saamallaan palkalla. Toisaalta etujen ajaminen saattaa mennä niin pitkälle, että työntekijät ovat elinkeinoelämän toiminnalle uhka. Tyypillinen seuraus tästä on tuotannon tehostaminen tekniikan avulla niin, että tekniikka korvaa ihmiset tai tuotantolaitoksen siirtäminen toiseen paikkaan työvoimakustannusten säästämiseksi. Tasapaino sen sijaan hyödyttää molempia osapuolia.

Lisää aiheesta: Salonen, A. (2010). Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena. Väitöstutkimus. Tutkimuksia 318. Helsinki: Yliopistopaino. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/20067/kestavak.pdf?sequence=2