Teollisuusmaiden materiaalinen hyvinvointi perustuu huomattavalta osin siihen kilpailuetuun, joka syntyy ulkoistettaessa kustannukset maaperään, ilmakehään ja köyhien maiden kansalaisten maksettaviksi. Esimerkiksi suomalaiseen kulutukseen liittyvät päästöt syntyvät merkittävässä määrin maamme rajojen ulkopuolella, sillä Aasiasta on tullut tehtaamme.
Ruoankin suhteen suosimme tuontia: maatalous kuluttaa 70 % maapallomme vesivaroista ja virtuaalivettä tulee kuin huomaamatta kotipöytäämme ulkomailla viljellyn ja kasvatetun ravinnon mukana. Lisäksi tuontiravinnon kasvattamisesta ja jalostamisesta syntyneet päästöt syntyvät maamme rajojen ulkopuolella.
Globaalin talouden ylilyöntejä edustaa norjalaisen lohen vierailu perkausmatkalla Aasiassa ennen Suomeen tuloa, päiväkodin perunoiden tuominen Puolasta, vaikka päiväkoti sijaitsee perunatilan vieressä, tai namibialaisen naudanlihan tuonti suomalaiseen ruokapöytään. Brasilialaisenkaan naudanlihan tuonnissa ei kestävyysajattelulla ole sijaa jo pelkästään sen vuoksi, että hiilidioksidinieluna toimivien Amazonin alueen sademetsien kadosta suurin osa on suoraan yhdistettävissä karjatalouteen.
Onkohan tuottajan ja kuluttajan etäisyys merkittävin selittäjä sille, että edelleen vuonna 2011 hyvinvointiyhteiskunnassamme päivittäishyödykkeiden seassa on niitä, joiden valmistuksessa on mukana pakkotyötä, lapsityötä ja sellaista työtä, joka ei turvaa toimeentuloa? Miten on mahdollista, että yksikään puhelinvalmistaja ei vielä tähän päivään mennessä ole avannut tuotevalmistusketjuaan täysin läpinäkyväksi kuluttajalle? Ehkä meille riittävät halvat hyödykkeet, vaikka niiden tuottamiseen liittyy asioita, joita emme hyväksy. Raha ratkaisee?