Merkityssuhteiden löytäminen on sivistymistä, sillä merkityksellisissä suhteissa on mahdollista tunnistaa tarkoituksia omalle olemassaololle ja kokea elämän täyteyttä. Merkityksellinen suhde ympärillä olevaan maailmaan perustuu liittymiseen, kuulumiseen ja kiinnittymiseen.
Olemme tottuneet lohkomaan, pilkkomaan ja viipaloimaan itsemme ympärillä olevaa todellisuutta, jotta saisimme siitä pitävän otteen. Yksinkertaistukset ja pelkistykset auttavat lisäämään hallinnantuntua elämään.
Mutta elämän merkityssisällöt tyhjentyvät kun käsityksiä itsestä osana muuta maailmaa pelkistetään ja yksinkertaistetaan. Irrallisuuden ja kuulumattomuuden kokemukset vahvistuvat. Samalla suljemme itsemme harhaan – tulkitsemme todellisuutta sellaiseksi, jota se ei ole.
Ihmisellä on syvä tarve saada olla osa jotakin itseä suurempaa. Oman elämän rikastava liittäminen itsen ulkopuolella olevaan todellisuuteen antaa syitä omalle olemassaololle. Näin on silloinkin kun liittymisen kohde on ei-ihminen, jopa eloton todellisuus.
Vain kuvittelukyky on rajana sille, mihin kaikkeen meistä jokainen voi muodostaa merkityksellisiä suhteita. Jos on herkkyyttä havaita ympärillä olevan maailman sävyjä ja moninaisuutta, voi merkityssuhde syntyä vaikkapa kauneutta huokuvaan rakennukseen. Tai esimerkiksi metsässä ihminen voi aistia pyhyyttä – osallisuutta luontoon, jossa vajavaisuus ja keskeneräisyys kohtaa täydellisyyttä.
Merkityssuhteen muodostaminen on sivistymistä. Se tapahtuu minuuden ja maailman välissä siten, että käsitykset itsestä osana muuta todellisuutta avartuvat. Tällainen sivistyminen edellyttää jatkuvaa pelkistettyjen ja lukkoonlyötyjen todellisuudentulkintojen aukaisemista. Maailma halutaan periksiantamattomasti ymmärtää sellaisena kuin se on.
Sivistyneet pyrkimykset ovat moninäkökulmaisia, ennakkoluulottomia ja hyvään sitoutuvia. Mitä monipuolisempia merkityssuhteita meillä on, sitä enemmän on olemassaolollamme syitä. Sivistymiselle on tyypillistä jatkuva keskeneräisyys, sillä valmiiksi tuleminen tarkoittaa sivistymisprosessin pysähtymistä.