Kaikkia ihmisiä yhdistää hyvän elämän tavoittelu. Hyvän elämän tavoitteluun tähtäävä ihmisen toiminta ja toiminnan jälki muodostaa kulttuurin. Siihen sisältyy tietyn yhteisön piirissä omaksuttu elämäntapa ja tapa hahmottaa maailma. Arvokkaina pidetyt asiat, ilmiöt tai elämän päämäärät määrittyvät maailmankuvan ja todellisuuden tulkinnan perusteella. Ne ovat kulttuurisidonnaisia käsityksiä siitä, mitä missäkin yhteisössä mielletään normaaliksi ja epänormaaliksi, asiaan kuuluvaksi ja asiaan kuulumattomaksi, arvokkaaksi ja arvottomaksi tai kunnialliseksi ja häpeälliseksi.
Kulttuurievoluution suuntaa määrittää se olemassaolemisen ihanne, jonka ajattelemme tuovan mukanaan hyvän elämän. Samalla meillä on mielessämme tietty ihanneyhteiskunta, jossa hyvä elämä olisi mahdollisimman todennäköistä. Vallitsevan olemassaolemisen ihanteemme ja ihmisyhteisöjen muodostaman kulttuurin laatua voidaan arvioida tuleville sukupolville jäävien mahdollisuuksien ja vapauksien avulla. Tämä edellyttää käynnissä olevan kulttuurievoluution kriittistä tarkastelua. Kriittisen tarkastelun lähtökohtana on nykyhetken mieltäminen menneisyyden jatkumoksi ja tulevaisuuden väistämättömäksi määrittäjäksi.
Ekososiaalista tiedostamista tarvitaan, jotta todellisuuden tulkintamme edustaisi mahdollisimman todenmukaisesti ja syvästi sitä monimutkaista maailmaa, jossa elämme. Ilman poikkitiedollista lähestymistä toimiva ratkaisu yhdellä toimintasektorilla johtaa helposti ylilyönteihin toisella taholla. Esimerkiksi se osa kulttuurimme ilmentymää, jota kutsutaan taloudeksi, on pohjimmiltaan ekososiaalinen prosessi. Talouden selkäranka murtuu luonnon elinvoiman ehtyessä tai ihmisen arvokkaan elämän mahdollisuudet ohitettaessa.
Kulttuurievoluution suunnan sosiaaliset huolet keskittyvät inhimilliseen todellisuuteen. Niiden keskiössä on kysymys oikeudenmukaisuudesta eli siitä, kuinka hyödyt ja haitat voitaisiin jakaa paikallisesti ja kansainvälisesti oikeudenmukaisesti. Ekologiset kulttuurimuutoksesta aiheutuvat huolet keskittyvät ei-inhimilliseen todellisuuteen kuten ekosysteemeiden elinvoimaa ylläpitävän luonnon monimuotoisuuden säilymiseen, uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyyteen sekä luonnon kantokyvyn rajat ylittävään saasteiden ja päästöjen määrään. Etenkin peruuttamattomiin muutoksiin johtava ihmisen toiminta luo väistämättömästi eettisen huolen suhteessa tuleviin sukupolviin.
Sivistys saa ihmisen kukoistamaan ja varmistaa kulttuurievoluution myönteistä suuntaa. Sivistys on oppimisen aikaansaamaa ajattelua ja käyttäytymistä, joka ilmenee avarakatseisuutena, vastuuna, ja kykynä muodostaa poikkitiedollinen kokonaiskäsitys ympäröivästä todellisuudesta. Sivistyksen uhkana ovat sellaiset kulttuurissamme olevat asiat tai ilmiöt, joita emme havaitse niiden tavanomaisuuden tai esimerkiksi kiireen kaventaman havainnointikykymme vuoksi. Antiikin ajan kulttuurin sokea piste oli orjuus. Sen ihmisarvoa musertavaa voimaa ei tunnistettu, koska orjuutta pidettiin normaalina asiana silloisissa yhteiskunnissa. Myös meidän kulttuurissamme on sokeita pisteitä, joiden tunnistamiseen tulisi sivistyneen ihmisen pyrkiä.
Uudenlaisen sivistyksen tehtävänä on turvata ihmiskunnan hyvän elämän mahdollisuudet rajallisella maapallolla. Keskeistä on elämänedellytyksistä ja ihmisoikeuksista huolehtiminen, jotta kulttuurimme voisi kukoistaa ja kehittyä sellaiseen suuntaan, joka varmistaisi tulevien sukupolvien mahdollisuudet ja vapaudet. Rajallisen maapallon kansalaisen sivistyksen perustana on se systeeminen tosiasia, että luonnon elinvoimaisuus määrittää ihmisyhteisön ja talouden menestymisen mahdollisuudet, sillä kaikki ihmisen tarvitsema materiaalinen hyvä otetaan luonnosta ja palautetaan luontoon. Tulevaisuuden toivoa luova ekososiaalinen sivistys on inhimillistä kasvua ja oppimista vapauden ja vastuun tasapainosta rajallisella maapallolla.