Olemme kansalaisina olemassa taloutta varten, sillä oletuksena on, että talouskasvun avulla luodaan olosuhteita, joissa elämän koko täyteys pääsee esiin.

Jotta ainutkertaiselle ihmiselämälle Sinisellä planeetalle olisi tunnistettavissa riittävän suuria syitä, tarvitaan talouskasvua suurempia tarkoituksia olemassaololle. Muutoin ihmisen elämästä muodostuu suorite, jonka onnistumista ja epäonnistumista mitataan numeroilla. Silloin hyvän elämän tavoittelu kiteytyy suoritelistaksi, jonka pituutta pyritään kasvattamaan.

Tehottomuus on tuhlailua, mutta pelkkä tehokkuuteen keskittyminen – ilman toiminnan tarkoituksen tunnistamista – saattaa tehdä välineestä päämäärän. Niin on käynyt talouskasvun kanssa. Välineeksi tarkoitetusta asiasta tuli kaiken inhimillisen toiminnan päämäärä. Talouskasvua suurempia syitä kansalaisten elämälle ei enää ole. Kun tähän yhdistyy yhteiskunnassamme ihanteena oleva itsepärjäämisen eetos, uhkaa elämä tyhjentyä merkityssisällöistä. Latteus valtaa alaa.

Elämän koko täyteys on tällöin parhaimmillaankin vain tehokkuutta ilmentävä suoritustihentymä.

Suoritteiden määrää maksimoidaan kilpailua lisäämällä. Kilpailullisuus on hyvä kirittäjä organisaatioiden välisessä toiminnan parantamisessa, mutta lamaannuttavaksi se muuttuu, kun kilpailu alkaa lävistämään kaikkea ihmisenä olemista 24/7. Kilpailun ideaan kuuluu se, että toinen voittaa ja toinen häviää. Hyvän elämän haaste Suomen kaltaisessa kilpailun varaan rakentuvassa hyvinvointiyhteiskunnassa kiteytyykin yhä vahvemmin kansalaisen kokeman mitättömyyden ja riittämättömyyden kokemusten taklaamiseen.

Mitättömyyden ja riittämättömyyden kokemusten lisäksi irrallisuuden tunne on nykyajan riesa.

Irrallisuuden kokemukset johtuvat  siitä, että yksittäisiin asioihin keskittyvä arki on valtavirtaistunut länsimaisissa yhteiskunnissamme. Jopa käyttämämme kieli suosii kontekstistaan irrotettujen asioiden kuvailemista. Tämän seurauksena on luonnollista, että huomio kiinnittyy enemmän asioihin kuin asioiden välisiin yhteyksiin.

Mutta juuri asioiden, ilmiöiden ja ihmisten välisissä yhteyksissä on se voima, joka tekee elämästä elämisen arvoista.

Jos yhteydet eri asioiden, ilmiöiden ja ihmisten välillä otettaisiin huomion keskipisteeksi, vahvistuisi kokemus siitä, että juuri minä olen osa jotakin itseäni suurempaa universaalia elämän kokonaisuutta joka päivä ja joka hetki. Käsitys omasta irrallisuudesta ja erillisyydestä suhteessa ulkoiseen maailmaan osoittautuisi paikkansa pitämättömäksi kun elämän merkityssisällöt rikastuisivat kiinnittymisen, liittymisen ja kuulumisen kokemuksen seurauksena.

Mielekäs elämä on siis kiinnittymistä itsen ulkopuolella olevaan maailmaan lähellä ja kaukana – fyysisesti ja ajallisesti. Se on kuulumista ennen meitä eläneiden ketjuun. Se on kulttuuriperintöön kytkeytymistä – sen vaalimista ja viisasta uudistamista – tulevaisuuden tekemistä jokapäiväisillä tekemisillä ja tekemättä jättämisillä.

Ilman sivistymistä elämä uhkaa jäädä elämättömäksi.

Jos elämällä on rikkaita merkityssisältöjä, mitä hyvästä elämästä jää tavoittamatta? Tuskin paljoakaan – ei ehkä mitään. Elämän täyteys rakentuu erilaisista hyvyyttä, totuutta ja kauneutta vaalivista elämisen suunnista siitä huolimatta, että elämä itsessään on mahdollista vain tässä käsillä olevassa nyt-hetkessä.

Huomisesta voidaan yhdessä rakentaa parempi lisäämällä rohkeasti ja periksiantamattomasti hyvyyttä, totuutta ja kauneutta. Vaikka eilinen teki minusta sen mitä nyt olen, voin huomenna olla jotakin muuta.

Jokaisessa ihmisessä on voimavaroja, jotka jäävät tunnistamatta ja käyttöönottamatta. Elämätön elämä on sitä, että käden ulottuvilla olevat mahdollisuudet tavoittaa kaikkea sitä, mikä omista lähtökohdista käsin on luontevaa, jää tavoittamatta. Silloin piilossa olevat mahdollisuudet jäävät tunnistamatta ja käyttämättä.