Kestävässä ja elinvoimaisessa yhteiskunnassa verorasituksen kohteena ovat hyvän elämän saavuttamisen kannalta huonot asiat, eivät hyvät asiat, kuten työ.
Teollisen aikakauden talouskasvu on pääasiassa perustunut kaivoksista, metsistä ja pelloilta saataviin luonnonvaroihin, joista on jalostettu hyödykkeitä ja jotka ovat käytön jälkeen päätyneet kaatopaikoille.
Tuhlailevan materiaalien hyödyntämisen yhtenä syynä on se, että vallalla olevan hyvinvointiparadigman mukaan toimittaessa raaka-aineita, kuten kaivosten mineraaleja, ei veroteta vaan verotuksen painopiste on ihmisen työssä. Veroja maksaa eniten se työnantaja, joka käyttää eniten ihmistyövoimaa.
On luonnollista, että tästä seuraa prosessien optimointia siten, että ihmistyövoiman osuus on mahdollisimman pieni, vaikka se tarkoittaisi käytännössä energian ja raaka-aineiden kulutuksen lisääntymistä. Tämä kehityssuunta on ilmeisen epäeettinen tulevien sukupolvien asemaan asettauduttaessa.
Kestävyyttä ja elinvoimaisuutta tavoiteltaessa elinkeinoelämää tuetaan poliittisin päätöksin siten, että yritysten on edullista palkata työntekijöitä ja valmistaa resurssiviisaasti nykyistä kestävämpiä tuotteita. Tällöin työpaikkoja syntyy enemmän, raaka-aineet eivät hupene ja saastuminen on vähäisempää. Näin saavutetaan kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen hyöty siten, että kaikki voittavat jo nyt, mutta myös tulevaisuudessa.
Lisää aiheesta tänä keväänä Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan pääsykoemateriaalina olevassa artikkelissani: Salonen, A. (2014). Ekososiaalinen hyvinvointiparadigma – yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan uusi suunta täyttyvällä maapallolla. Teoksessa Juha Hämäläinen (toim.) Sosiaalipedagoginen aikakauskirja 2014. Suomen sosiaalipedagoginen seura, 32-62.