Kaikki ihmisen tarvitsema otetaan luonnosta: niin vesi, ravinto ja energia kuin raaka-aineet hyödykkeisiinkin. Kaikki myös palautuu luontoon. Taloudellisen kestävyyden tulee näin ollen välttämättä olla sopusoinnussa luonnon kanssa maapallon ihmismäärän lisääntyessä ja luonnon voimavarojen vähentyessä. Tämä on välttämätön ehto sukupolvet ylittävässä ajattelussa. Taloudellinen kestävyys ei voi perustua pitkän aikavälin velkaantumiseen eikä luonnonvarojen tai inhimillisten voimavarojen hävittämiseen.
Siitä lähtien kun luonnon elinvoiman on kaikessa moninaisuudessaan katsottu olevan uhattuna ihmistoimien seurauksena, luonto on kaikessa moninaisuudessaan ja epämääräisyydessään tullut pysyvästi läsnä olevaksi inhimillisessä elossa ja olossa – politiikassa, taloudessa sekä kaikenlaisessa käytännöllisessä toiminnassa. Mikäli luonnon elinvoima murtuu, myös inhimillisen toimeentulon perusta murtuu. (Haila & Lähde 2003, 15.)
1970-luvun puolivälistä alkaen kuilu aidon kehityksen (Genuine Progress Indicator, GPI) ja bruttokansantuotteen (BKT) välillä on kasvanut. Kiina lakkautti vuonna 2007 tämänsuuntaiseen mittaamiseen liittyvän kokeilun, sillä alustavien tulosten mukaan ympäristön saastuminen vaikutti laskelmiin niin paljon, että joissakin provinsseissa kasvua ei ollut lainkaan merkittävästä bruttokansantuotteen kasvusta huolimatta (Talberth, John 2008).
Luonnon näkökulmasta ihmisen talous on aineen muuntamista jätteeksi. Ratkaisevaa on se, miten paljon ja miten ihminen ottaa luonnosta ainetta ja energiaa käyttöönsä, miten tuotteet prosessoidaan ja miten jätteet palautetaan luontoon. Se, mitä ekonomistikirjanpitäjät rekisteröivät tästä tilastoihin bruttokansantuotteeksi ja sen kasvuksi eli talouskasvuksi, ei luontoa kosketa. (Mika Mannermaa, 1997)
Väestön lisääntyessä ja kulutuksen yhä kasvaessa meidän on joko kehitettävä tuotantoprosesseja ratkaisevasti paremmiksi tai hyväksyttävä paluu ajassa taaksepäin materiaalisen hyvinvoinnin osalta. Kehityksessä taaksepäin paluu on ihmiselle vaikeaa. Niinpä taloudellisesti kestävälle kehitykselle on haettava aktiivisesti ratkaisuja uudesta tekniikasta, joka sekä säästää raaka-ainetta että energiaa ja käyttää syntyneen jätteen uudestaan hyödyksi. Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö raaka-aineena tai energian lähteenä on kestämätöntä. Niiden korvaaminen uusilla ratkaisuilla on väistämätöntä kestävän kehityksen tiellä. Tuotantoprosessi, jossa raaka-ainetta jalostetaan, voi olla tuhlaileva. Tähän viittaa Schmidt-Bleek & Talberth (2008) todetessaan, että keskimäärin 5% luonnosta otetusta raaka-aineesta päätyy kuluttajan ostamaan tuotteeseen, loput jätteeksi jo tuotantovaiheessa. Sen lisäksi monet hyödykkeet kuluttavat luonnonvaroja myös niitä käytettäessä.