Elämän parhaat voimat kannattaa satsata siihen, mikä kohdistuu ihmisyyden ytimeen. Ihmisyyden ytimeen pääsee kurkistamaan kun kysyy itseltään miksi teen sitä mitä teen. Meitä liikuttavat motiivit asettuvat mitättömyyden ja arvostuksen akselille. Mitä jos päätämme alkaa luoda ja vaalia kulttuuria, jossa jokaisen on helppoa saada tunnustusta omasta arvokkuudestaan? Kuka silloin on häviäjä ja kuka voittaja? Mitä arvokkuuden vaaliminen saa aikaan perheissä, kouluissa, työpaikoilla tai koko yhteiskunnassa?
Ihmisenä kasvaminen on retki omaan identiteettiin. Oman itsen löytäminen antaa mahdollisuuden alkaa elämään omanäköistä elämää. Oman elämän tekijäksi tuleminen vapauttaa meidät liiallisesta ulkoisesta ohjautumisesta, mikä tuottaa syvää tyydytystä. Ihmisenä kasvamista hankaloittaa kapea-alainen olemassaolemisen ihanne. Yhteiskunnassamme keskitytään materiaalisen vaurauden maksimoimiseen ja ohitetaan ihmisten syvät, sisäiset, henkiset tarpeet.
Elämän eri sektoreiden markkinaehtoistuminen on tuonut kilpailun osaksi jokapäiväistä elämäämme. Kilpailussa on aina voittaja ja häviäjä. Kilpailu vähentää yhdessä toimimista. Kohtelemme toisiamme hyödykkeinä, mikä vähentää tunteiden huomioimista ja latistaa kokemusmaailmaa. Mikään ei tunnu miltään.
Vallalla oleva kapea olemassaolemisen ihanne johtaa meitä harhaan, mikä ilmenee esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syissä. Fyysiset sairaudet olemme saaneet kuriin, mutta mieli ei kestä sitä, että ainutkertainen ja mittaamattoman arvokas ihmisyys kutistuu työssä käymiseksi ja kuluttamiseksi. Mahadma Gandhin sanoin ”nopeudesta ei ole hyötyä jos suunta on väärä.”
Mihin kiteytyy se sivistys, josta meidät muistetaan? Olemme valahtaneet mielenkiintoiseen moraaliseen tyhjiöön, jossa päivittäin hyödyntämiemme tuotteiden tuotevalmistusketjut eivät enää kestä päivänvaloa. On vaikeaa saada päälle t-paitaa, jonka tuotantotavoista voi olla ylpeä. Tai kännykkä, jonka 30 metallia olisi louhittu ihmisen arvokkuutta kunnioittavissa olosuhteissa ilman kaivoksen lähettyvillä asuvien ihmisten elinolosuhteita tuhoamalla. Puhumattakaan kahvista tai suklaasta. Millaisen jäljen jätämme maailmaan? Eikö niin, että olemme sivistyneitä jos tulevat sukupolvet voivat olla meistä ylpeitä.
Edistyksen ydin on mitättömyyden kokemusten lieventämisessä ja sosiaalisen koheesion vahvistamisessa. Se on mahdollista, sillä olemme vauraampia kuin koskaan aikaisemmin. Perustarpeiden tyydyttäminen ei enää vie meiltä kaikkia voimia. Köyhinkin suomalainen kuuluu maailman vauraimpaan kymmenykseen kun huomioidaan kirjastopalvelut ja terveyspalvelut, jotka hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa. Vaurautemme mukanaan tuomia mahdollisuuksia ilmentää esimerkiksi se, että vuoden 2008 globaalin talouskriisin ratkaisemiseen varatuilla varoilla voitaisiin nostaa äärimmäisestä köyhyydestä miljardi ihmistä noin 566 vuoden ajaksi.
Elämän ytimessä on kokemus tämän hetken täyteydestä. Hyvinvointi-ihanteen laajentaminen vallitsevasta materiaalisesta määrällisen lisäämisen kulttuurista kohden aineettomampaa laadullisen parantamisen kulttuuria on jo käynnissä. Sen jälkeen kun ihmisen perustarpeiden tyydyttäminen on itsestään selvää, ei hyvinvointi enää lisäänny materiaalista vaurautta kasvattamalla. Empiirinen evidenssi osoittaa, että bruttokansantuote kolminkertaistui Suomessa 1966–2004, mutta kansalaisten kokemus elämän merkityksellisyydestä ei lisääntynyt. Yhdysvalloissa bruttokansantuote nelinkertaistui 1947–1998, mutta ihmisen kokemus elämän merkityksellisyydestä ei parantunut.
Sivistynyt ihminen etsii ja löytää elämäänsä merkitysnäköaloja, jotka voimistavat tämän hetken täyteyttä. Systeeminen ymmärrys auttaa hahmottamaan kuinka pienet pisarat ovat välttämättömiä purojen syntymiselle. Niistä puroista muodostuu joki. Oman toiminnan ymmärtäminen osana suurta ja merkityksellistä kokonaisuutta auttaa ajattelemaan isosti pienuuteen ja voimattomuuteen käpertymisen sijasta. Oman toiminnan liittäminen osaksi maailmaa muuttavaa kokonaisuutta voi antaa arvokkaan tarkoituksen elämälle. Merkitys syntyy siitä, että asettuu omilla arkisilla valinnoillaan päättäväisesti osaksi ratkaisuja eikä suostu jäämään ongelman pahentajaksi. Silloin peiliin voi katsoa ryhdillä ja ylpeydellä. Yhteisen hyvän edistämisestä koituva oma tyytyväisyys tuo kepeyttä päivään.
Onko kukoistavan perheen, koulun, työyhteisön tai kansakunnan idea siinä, että onnistujiksi noteerataan ne, jotka saavat muut ylittämään itsensä. Onko tässä täyden ihmisyyden ydin – ihmisessä, joka nostaa muita ja saa heidät voimaantumaan. Siinä samalla hän itsekin siirtyy voittajien joukkoon. Afrikkalaisen sanonnan mukaan ”jos haluat edetä nopeasti, kuljen yksi – jos haluat päästä pitkälle, kuljen yhdessä muiden kanssa”. Ja inhimillisen pääoman kasvulla ei ole lainkaan rajoja toisin kuin materiaalisen vaurauden kasvattamisella.