Nykyaikaa leimaa se, että kaukanakin meistä asuvat ihmiset ja yhteiskunnat ovat yhä useammin oleellinen osa eettistä elämänpiiriämme. Tämän vuoksi maailman ihmisten yhteinen tulevaisuus vaatii yhteisesti jaettua näkemystä siitä, millaisessa maailmassa haluamme elää tulevaisuudessa. Yhteisen vision määrittely ei onnistu ilman yksilön henkilökohtaista eettistä vastuuta elämästä maapallollamme.
Henkisen kasvun keskeinen tekijä on ihmisen kasvaminen eettiseen vastuuseen paitsi itsestään ja omasta kulttuuristaan myös maapallon kokonaisuudesta. Se voi ilmentyä arkisissa valinnoissamme. Suomessa tehdään joka päivä miljoonia ostopäätöksiä, jotka edustavat vain osaa arkisista valinnoistamme. Riippumatta siitä kuinka tietoisia olemme valinnoistamme, valinnan paikkoja osuu kohdalle jatkuvasti. Myös valitsematta jättäminen on valinta, mikä ei vapauta meitä vastuusta.
Näillä arkisilla valinnoilla on merkitystä, sillä niillä on poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen ulottuvuutensa. Kouriintuntuvaksi asian tekee esimerkiksi ihmisen elämänkaaren aikana hyväksikäyttämät luonnonvarat. Keskiverto amerikkalainen kulutti vuosikymmen sitten elämänsä aikana keskimäärin 540.000 kg rakennusaineita, 18.000 kg paperia, 23.000 kg ruokaa, 16.000 kg metallia ja 32.000 kg orgaanisia kemikaaleja (Carley & Spapens, 1998).
Valinnan luonne on moraalinen myös siksi, että valinta ottaa väistämättä kantaa yksilön ja yhteisön välisiin jännitteisiin. Vaikka nykypäivän valinnat tehdään entistä enemmän yksilöllisesti, oman historian, nykyhetken ja tulevaisuuden kontekstissa, ne eivät ole irti yhteisöistä. Oikeudenmukaisuudessa, jonka toimintaamme usein sanotaan siivittävän, on kyse ennen kaikkea hyötyjen ja haittojen tasapuolisesta jakamisesta kaikkien ihmisten kesken. Siitä kiinnipitäminen on yhteisön säilymisen ehto, mutta yksilön kannalta oikeudenmukaisuuteen tähtäävä valinta ei ole paras valinta lyhyellä aikavälillä. Tätä ajatusta alleviivasivat jo antiikin ajattelijat todeten, että elleivät voimasi riitä itsesi kannalta parhaaseen vaihtoehtoon eli vääryyden tekemiseen ilman rangaistusta, turvaudu toiseksi parhaaseen eli oikeudenmukaisuuteen, jotta jäljelle jäisi huonoin vaihtoehto eli muiden ihmisten vääryyden kohteeksi joutuminen (Platon 1999a).