Suomessa on omaksuttu kapea hyvinvointikäsitys. Se perustuu elintason jatkuvaan parantamiseen. Tähän hyvinvointikäsitykseen sisältyy ajatus siitä, että mikään ei riitä. Riittävästi aineellista hyvää on vähän enemmän kuin se, mitä nyt on saatavilla. Jos lähikaupassa on nyt tarjolla 100 erilaista juomavaihtoehtoa, mielletään myönteiseksi kehitykseksi valintojen määrän kasvattaminen 120 juomaan.
Kaventuneen hyvinvointikäsityksen riskinä on luonnonvarojen ylikulutus, kiihtyvä ilmastonmuutos ja lajikato. Ne ovat ulkoisvaikutuksia, joita omaksutusta hyvinvointikäsityksestä seuraa. Jos kaikki maailman ihmiset tavoittelelisivat hyvinvointia samoilla tavoilla kuin me suomalaiset, olisivat koko vuodelle tarkoitetut luonnonvarat loppuunkulutettu jo maaliskuun lopussa. Maapalloja pitäisi olla ihmiskunnan käytössä useita.
Huomionarvoista on, että kaventuneen hyvinvointikäsityksen myötä myös kansalaisten kokemus elämästä on kaventunut. Elämästä on tullut suoritus, ja kansalaisista suorituskansalaisia. Elämän tarkoitukseksi riittää työ ja kuluttamismahdollisuuksien laajamittainen hyödyntäminen. Ihmiset ovat kuluttajia, joiden ostovoiman parantuminen edustaa toivottavaa kehitystä. Ongelma on siinä, että kun olemassaolon tarkoitus palautuu talouden koon kasvattamiseen, uhkaksi muodostuu merkityskato – tyhjyyden tuntu.
Saattaakin olla, että aineellisen hyvän jatkuvaan lisäämiseen perustuva hyvinvointikäsitys on yksi syy uusiin kansanterveydellisiin ongelmiin. Masennus vie nykyään eläkkeelle kymmenen suomalaista joka päivä. Siitä on tullut suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiselle. Alle 30-vuotiaiden työeläkkeelle jääminen on lisääntynyt kolmanneksella kymmenessä vuodessa ja mielenterveyssyistä eläkkeelle siirtyneiden keski-ikä on 45 vuotta.
Elintason jatkuvan parantamisen ympärille kaventunut hyvinvointikäsitys on luonnollinen asia. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten Suomi kamppaili äärimmäisessä köyhyydessä. Silloin kaikesta aineellisesta hyvästä oli pulaa. Syötiin pettuleipää ja kahvit keitettiin korvikkeista. Talvipakkasilla kouluun pääsemistä haittasi se, ettei käytössä ollut pakkasen kestäviä kenkiä.
Mielenkiintoista on, että toimimme edelleen kuin keskeisin ongelmamme olisi äärimmäinen köyhyys. Ehkä selitys on siinä, että yhteiskuntamme hyvinvointirakenteet on luotu sellaisiksi, että riittävyyden määritteleminen uhkaisi hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden ylläpitoa. Edistys kiteytyy bruttokansantuotteen kasvuodotuksiin – suoritemäärän jatkuvaan lisäämiseen aikayksikköä kohden. Olemme vaivihkaa lukinneet itsemme talouskasvupakkoon.
Mitäpä jos avartaisimme päämäärätietoisesti hyvinvointikäsitystämme. Kysyisimme rohkeammin, mikä tekee elämästä hyvän. Siirtäisimme painopistettä elintason parantamisesta kohti elämänlaadun kohentamista. Voisimme vaikka kysyä itseltämme ja toisiltamme millainen olisi yhteiskunta, jossa edistymisen mittana olisi tyytyväiseksi koettu, arvokas ja merkityksellinen elämä? Eikä niinkään se, kasvaako talous, säilyykö se vakaana vai laskeeko se.
Elämänlaadun kohentaminen on kaikkien ulottuvilla oleva mahdollisuus parantaa omaa ja muiden hyvinvointia.
Elämänlaatuun keskittyminen ei erottele ihmisiä sosioekonomisen statuksen perusteella, sillä elämänlaadun perusta on aineeton. Aineettomat asiat ovat kaikkien ulottuvilla. Ehkä siksi niiden arvoa ei tunnisteta markkinaehtoisessa kilpailuyhteiskunnassa. Mutta kuinka paljon menettäisimme, jos huomisesta lähtien elämässämme ei enää olisi tyytyväisyyttä, luottamusta, elämäniloa, ystävyyttä, myötätuntoa tai kauneudentajua? Ilman näitä aineettomia vaurauksia meiltä uupuisi liki kaikki, mikä tekee elämästä hyvän.
Elämänlaadun kohentaminen on hyvinvointimurroksen ydinkysymys, sillä kestävä tulevaisuus edellyttää monia kansalaisten käyttäytymiseen liittyviä muutoksia. Nämä muutokset mielletään usein kielteisiksi. Luopumista, tinkimistä ja niukkuutta kohti kääntyminen ei ole houkuttelevaa. Ihminen haluaa mennä eteenpäin eikä taantua ja kääntyä taaksepäin. Juuri siksi tarvitaan hyvinvointikäsityksen avartamista elintason parantamisesta kohti elämänlaadun kohentamista.
Riittävyyden määrittäminen on keskeinen tyytyväisyyden tekijä. Tyytyväisyys perustuu siihen, että huomion kohteena on se hyvä, jota elämässä jo on, eikä se, mitä vielä puuttuu. Kun riittävyyden onnistuu omassa elämässä määrittelemään, tulee tyytyväiseksi. Silloin riittää se, mitä elämässä jo on. Jatkuva juokseminen päättyy ja elämän koko täyteys on läsnä tässä ja nyt.
Tyytyväisyys on tavoittelemisen arvoista, sillä samalla kun se lisääntyy, parantuu myös elämäntavan kestävyys. Empiirisen tutkimusnäytön perusteella tiedämme, että ne suomalaiset, jotka ovat jo lähteneet muuttamaan elämäntapojaan kestävämmiksi, ovat tyytyväisempiä itseensä kuin ne, jotka olemassa olevista mahdollisuuksista huolimatta jatkavat entiseen tapaan. Kun hyvinvointia lähestyy tyytyväisyyden kautta, tulee yhteys kestävyyspyrkimyksiin näkyväksi.
Painopisteen siirtäminen elintasoon perustuvasta hyvinvoinkäsityksestä kohti elämänlaatua korostavaa näkemystä on mittarointikysymys. Helposti tyydymme mittaamaan sitä, mitä on helppoa muuttaa numeroiksi. Näin toimimalla laadulliset asiat jäävät helposti huomioimatta.
Monet elämänlaadun kannalta oleelliset asiat on helppoa muuttaa numeeriseen muotoon. Esimerkiksi tyytyväisyyttä mittaavissa mittareissa kysytään yksinkertaisesti ”Kuinka tyytyväinen olet elämääsi kokonaisuutena?” Arviota tehdessään ihmiset ilmaisevat, kuinka heillä menee omassa elämässään heidän omien mittapuidensa mukaan arvioituna. Arvokkuuden kokemusten arvioimiseen käytetyt mittarit eivät juuri poikkea tyytyväisyyttä mittaavista mittareista. Niissä kysytään esimerkiksi ”Missä määrin koet, että asiat, joita elämässäsi on tai joiden puolesta toimit, ovat kokonaisuutta ajatellen arvokkaita ja merkityksellisiä?”